1. Kestävä ja vastuullinen toiminta

Toimimme ekologisesti, sosiaalisesti, kulttuurisesti ja taloudellisesti kestävällä tavalla. Pyrimme ylittämään lain vähimmäisvaatimukset ja kehitämme toimintaamme avoimesti ja läpinäkyvästi.

2. Hyvä hallintotapa

Toimimme rehellisesti ja läpinäkyvästi. Emme hyväksy korruptiota tai väärinkäytöksiä. Valitsemme yhteistyökumppaneiksi tahoja, jotka jakavat arvomme. Emme tee yhteistyötä esimerkiksi tupakka- tai aseteollisuuden kanssa.

3. Yhdenvertaisuus ja osallisuus

Kaikki työyhteisön ja luottamuselinten jäsenet ovat yhdenvertaisia. Edistämme monimuotoisuutta, saavutettavuutta ja turvallista toimintaympäristöä, jossa jokainen voi tulla kuulluksi ja nähdyksi.

4. Tietosuoja ja tietoturva

Kunnioitamme yksityisyyttä ja käsittelemme henkilötietoja vastuullisesti ja huolellisesti. Kerromme selkeästi, miten ja miksi tietoja käytetään.

5. Väärinkäytöksistä ilmoittaminen

Jokaisella on velvollisuus ilmoittaa epäeettisestä toiminnasta. Ilmoituksen voi tehdä esihenkilölle, johdolle tai nimettömästi sisäisen ilmoituskanavan kautta. Ilmoittajaa suojellaan mahdollisilta vastatoimilta.

6. Museoalan eettiset säännöt

Noudatamme museolakia (314/2019) ja kansainvälisen museojärjestö ICOM:n eettisiä sääntöjä. Museoiden tehtävänä on säilyttää, tutkia ja välittää kulttuuri- ja luonnonperintöä yhteiskunnan hyväksi.

Häviävä välähdys

“Näen työssäni selvän yhteyden luonnonkokemuksiin, myös hyvin varhaisiin. Etsin sitä ehdottomuutta, mitä lapsuuteni kokemusten voimassa on. Minulle on tärkeää yksinkertaistaa, tiivistää tunnelmaa. En yritäkään jäljentää mitään luonnonnäkymää sellaisenaan, vaan haluan välittää kokemukseni mahdollisimman riisuttuna, jotta olennainen pääsisi esiin. Tuo olennainen on elämys.

Olen neljän tai viiden vanha. Asumme maalla. Kädessäni on tyhjä lasipurkki, jonka lasken ruohikolle. Kääntelen sitä jalallani, potkiskelen eteenpäin. Heinät taipuilevat lasisylinterin alla ja juuri silloin: valo, kirkkaus, taipuvat heinät, täyteläisen vihreä väri. En unohda koskaan, mitä näin sinä hetkenä, kun nuo elementit, valo ja ruoho, kirkkaus ja maa, kohtasivat.

Työssäni olen aina pelkistänyt lopulliset tulokset hyvin pitkälle. Ensi näkemältä voisi tuntua, ettei tekemiselläni ja minulle niin kallisarvoisilla kokonaisvaltasilla luontoelämyksillä olisi paljonkaan yhteyttä, ovathan työni niin niukkoja. Silti teosteni taustalta löytyvät kokemukset ovat kuvallisesti hyvin rikkaita.

Olen muutaman vuoden ikäinen. Isäni työskenteli viikot merivartioston tehtävissä kaukana kotoa, olin aina sanomattoman onnellinen, kun hän palasi kotiin. Olen juuri hämmentynyt isän yllättävästä kotiintulosta vieraiden ihmisten kanssa. En kehtaa sanoa päivää. Onnen tunteiden myllertäessä sisälläni juoksen ulos, talon taakse. Juoksen niitylle, niittyyn, joka on täynnä auenneita kulleroita. Olen niin pieni, että keltainen värimeri lainehtii silmien tasalla. Juoksen sekaan ja juuri sillä hetkellä tajuan välähtäen värin, keltaisen massan ympärilläni ja kasvuston täyteläisen tuoksun illan kosteuden jo saapuessa. Siinä minä näin, koin, mikä on väri syvimmillään. Väri voi olla pakahtunut tunne, kaikkialle laajeneva pinta, valon ja tuoksunkin tunnelma.

Minulle näkeminen ja tunteminen ovat yksi ja sama asia. Voisin sanoa: niin kuin minä tajusin. Sillä häviävällä hetkellä, sekunnin osalla, kun näin, kokeminen oli kokonaisvaltainen. Sanan sanominen vie enemmän aikaa. Työssäni tavoittelen usein tällaista välähdystä.

Luonnon kokeminen on edelleenkin ihmisen oikeus. Töissäni etsin inhimillistä viestiä, haluaisin antaa jotain väsyneille ihmisille. Haluaisin välittää vaikkapa kesäisen valon kulun meren pinnalla, laineiden laulun, kallioluotojen punertavat sävyt ja auringon poltteen, kiven lämmön verkkaisten pilvien alla. Useissa sinivalkoisissa pellavakudonnaisissani olen hakenut merellisen raikkauden tuntoja.

Tekstiilin parissa materiaalin merkitys on suuri. Keveän ja raskaan, sileän ja karhean kokeminen on käsin kosketeltavaa. Toisinaan materiaalien vastakohtaisuus sinällään, niiden liittäminen yhteen, riittää innoittamaan elämyksen alkulähteitä etsiessä.

Ryijyissäni, melkein köyhänkin harmaan asteikon avulla, en ole pelkästään halunnut kuvata meren ja taivaan rajaa, vaan sitä hetkeä, minkä sisälläni näen. Hetken, jolloin kevättuuli pysähtyy, pilvet peittävät auringon ja vettyneistä, tummista pälvistä tietää jään kohta sulavan.

Luonnonvaihtoehtoa lähtökohtana käyttäessäni haluan samalla viestittää oikeutta luonnon kokemiseen, teroittaa mieleen oikeutta luonnon turmelemisen pysäyttämiseen. Tänään olemme siinä vaiheessa jolloin huoli luonnon tasapainon järkkymisestä on kaikkialla tiedossa. Mutta – kuinka saamme puututuksi, pysäytetyksi tämän lyhytnäköisen etenemisen? Viimeiset työni ovat kantaaottavia. Taivas itkee on huutomerkki.”

Maija Lavonen

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien kulttuuriosaston sarjassa “Niin kuin minä näin” (12.8.1984) ja päivitetty 4.12.2017

Maija Lavonen (1931–2023) oli arvostettu suomalaisen tekstiilitaiteen uudistaja. Pitkän uransa aikana hän käytti erilaisia tekniikoita ja materiaaleja innostuneesti ja vaivattomasti. Lavonen oli koulutukseltaan vaatesuunnittelija. Hän kuitenkin aloitti jo 1960-luvun lopulla sisustustekstiilien, kuten painokankaiden ja täkänöiden, suunnittelun. 1970-luvun lopulla hän siirtyi vapaaksi tekstiilitaiteilijaksi, jolloin ryijyistä tuli tärkeä osa hänen tuotantoaan. Lavosen keksintö oli yhdistää käsin kudottuja leveitä nauhoja teoksiksi. Tämä mahdollisti suurikokoisten, tilallisten teosten syntymisen 1980-luvulta lähtien. 2000-luvun alussa valokuidusta tuli tärkein hänen käyttämänsä materiaali. Tekstiilien materiaalien ja rakenteen sekä ympäröivän tilan vuoropuhelu oli Lavoselle tärkeää, ja monien hänen teostensa lähtökohtana onkin juuri tilojen arkkitehtuuri ja valo.

Maija Lavosen lapsuuden aikaisilla kokemuksilla oli tekstiilitaiteilijalle elämän mittainen merkitys, hän palasi muistoihin jatkuvasti. Merkittävimpiä olivat luontoelämykset: meri, metsät ja niityt. Muistot väreistä ja kokemuksista siirtyivät myöhemmin Lavosen tekstiiliteoksiin. Käsillä tekeminen oli hänelle elintärkeää, ja omien käsien kautta ajatukset ja inspiraation lähteet siirtyivät teoksiin.

MAIJA LAVONEN 1931–2023

Tähän näyttelyosuuteen on koottu Maija Lavosen taiteilijauran keskeisiä tapahtumia 1950-luvulta 2020-luvulle.

Maija Lavonen (os. Luukela) syntyi Iin Olhavan kylässä Oulun läänissä. Hän vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Kemissä. Lavonen opiskeli vuosina 1953–1957 vaatesuunnittelua Taideteollisessa oppilaitoksessa ja maalaustaidetta Vapaassa

taidekoulussa Helsingissä. Opintojensa jälkeen hän työskenteli suunnittelijana helsinkiläisen vaatevalmistajan Katinetten palveluksessa. Vuodesta 1958 lähtien Lavonen opetti Karhulan Tyttöjen ammattikoulussa.

Maija Luukela avioitui vuonna 1958 kuvataiteilija Ahti Lavosen kanssa. Puolisoilla oli merkittävä vaikutus toistensa taidekäsitysten muotoutumiseen. He elivät 1960-luvun kansainvälistyvää taiteilijaelämää. Erityisesti Pariisista tuli heille läheinen matkakohde. Ahti Lavonen menehtyi vuonna 1970 nopeasti edenneeseen sairauteen, ja Maija Lavosesta tuli kahden lapsen yksinhuoltaja. Puolison kuoleman jälkeisen surutyön seurauksena syntyi Maija Lavosen ensimmäinen yksityisnäyttely Kluuvin galleriaan vuonna 1970.

Maija Lavosen uran käännekohta oli menestyksekäs yksityisnäyttely vuonna 1978 Wäinö Aaltosen museossa Turussa. Tämän jälkeen tilausteosten suunnittelu ja toteutus sekä yksityisnäyttelyiden järjestäminen vakiintuivat tekstiilitaiteilijan työtavaksi. Lavonen kehitteli ja sovelsi tilausteosten pohjalta syntyneitä ideoita eteenpäin uusiksi teoksiksi omiin näyttelyihinsä. Keskeistä hänen tuotannossaan on ollut uskalias kokeilu ja pohjaton uteliaisuus. Lavosesta tuli jo 1980-luvulla yksi menestyneimmistä tekstiilitaiteilijoista Suomessa, ja hänen poikkeuksellisen pitkä uransa jatkui yhtäjaksoisesti aina hänen elämänsä loppuun saakka.

SIDOKSIA

Arkkitehti ja videotaiteilija Tapio Snellman on toteuttanut tähän näyttelyyn kolmiosaisen filmi-installaation, joka tutkii Maija Lavosen moniulotteista taidetta sidoksissa sekä rakennettuun että luonnon ympäristöön.

Ensimmäisessä esitellään Maija Lavosen toteuttamia tilallisia tekstiiliteoksia, joiden tuominen näyttelyyn ei ole ollut mahdollista. Installaatiossa on mukana neljä tekstiiliteosta: Eduskuntatalossa, puhemiehen huoneen odotustilassa sijaitseva Tekstiili kolmessa tasossa sekä sisäasiainministeriön aulaan Helsingin Kirkkokadulle toteutettu Luonto lähteenä ovat molemmat vuodelta 1982. Varkauden kaupunginkirjaston Haukivesi-teos valmistui vuonna 1985 ja Suomen kansallisoopperan ja -baletin VIP-lämpiöön toteutettu Scala-ryijy vuonna 1994.

Kahdessa muussa osassa Snellman on paneutunut Lavosen tuotannon lähtökohtiin ja inspiraation lähteisiin. Luonnon tuottamat elämykset ja värit olivat aina Maija Lavoselle tärkeitä. Snellman tarkastelee teoksessaan Lavosen toteuttamia ryijyjen värimalleja luonnon ympäristössä ja rinnastaa Lavosen maalaamia vesiväriluonnoksia taiteilijan synnyinseutujen seesteisiin maisemiin Meri-Lapissa. Materiaaleja luonnossa on kuvattu Hiittisten saaristossa kesällä 2024 yhteistyössä arkkitehti Ulla Vainikan kanssa. Meri-Lapin maisemia on kuvannut Juha Niemelä syksyllä 2024 ja ryijyjä valokuvaaja Anni Koponen.

INHIMILLINEN KOSKETUS

Taloudellinen nousukausi 1980-luvulla tarjosi tekstiilitaiteilijoille lukuisia mahdollisuuksia toteuttaa teoksia julkisiin ja yritysten tiloihin. Maija Lavosen teosten koko kasvoi, ja samalla teokset levittäytyivät seiniltä huonetilaan. Lavonen suunnitteli monia suuria ryijyjä. Ryijyt valmistetaan käsin solmimalla kangaspuissa, mikä on aikaa vievää työtä. Lavo-sen mukaan työläs valmistustapa varastoi teokseen aikaa ja muistuttaa inhimillisen kosketuksen tarpeellisuudesta.

Uudisrakentaminen hiipui 1990-luvun alussa talouslaman takia, ja samalla tekstiiliteosten tilaukset tyrehtyivät. Käsi-työnä valmistaminen teki teoksista kalliita. Maija Lavonen toteutti enää vain muutamia suurikokoisia ryijyjä. Hän siirtyi työskentelemään pääasiassa itsenäisesti ja esittämään tuotantoaan näyttelyissä. Tilaustyöt mahdollistivat Lavoselle omien näyttelyiden järjestämisen. Näyttelyitä varten hän kehitti edelleen ideoita, joita oli syntynyt tilausteoksia teh-dessä.

Maija Lavonen käytti monien suurten teostensa rakentamiseen pellavasta käsin kudottua, leveää nauhaa. Hän ompeli nauhoja yhteen ja yhdisteli niitä muihin materiaaleihin, kuten teräkseen. Samaa ideaa hän käytti valokuituteosten val-mistuksessa 2000-luvulla. Valokuitu toimii nauhamaisten elementtien loimena ja johtaa teokseen valoa.

VALON KUTOJA

Maija Lavonen alkoi käyttää valokuitua materiaalina 2000-luvulla osittain sattuman kautta. Lavoselta tilattiin uusi teos sisäasiainministeriön portaikkoon. Portaikon valaiseminen oli hankalaa, ja teoksen toivottiin valaisevan sitä. Lavonen päätyi teoksessaan valokuituun. Teknisen materiaalin työstäminen tapahtui käsin kutomalla. Valo siirtyy kuituihin projektorista, joka toimii näkyvänä osana teosta. Valokuituteoksissa toistuu Lavosen 1978 käyttöön ottama nauhatekniikka. Pellavan sijasta loimena toimi valokuitu, johon kudottiin pellavalankoja ja akryylipaloja.

Sisäasiainministeriön teos Valo lähteenä valmistui vuonna 2005. Tämän myötä Lavosen innostus hänelle uutta materiaalia kohtaan kasvoi entisestään. Hän esitteli valokuituteoksia useissa näyttelyissä vuoteen 2020 saakka. Tärkeimpänä valokuitutyönään Lavonen piti Metsän kruunu -teosta, joka valmistui vuonna 2010.

LUONNON KOKIJA

Maija Lavosen teosten tärkein lähtökohta on kokemus luonnosta. Lavosen mukaan luonto rauhoittaa, parantaa ja elvyttää. Luonnon oma voimakas rytmi eli vuodenaikojen vaihtelu tuntui hänestä aina läheiseltä. Lavoselle elämänuskoa ja voimaa toi se, että talven viimaa ja kylmyyttä seuraa taas kesä.

Luonnon elementit, kuten meri, kivet, kalliot ja metsät, ovat usein Lavosen teosten aiheena. Yksi teokseen tallentuneista luontokokemuksista on hänen muistonsa elämästä ja asumisesta Kotkassa vuosina 1958–1961. Katariinanniemen siirtolohkareet jäivät tuolloin erityisesti hänen mieleensä. Vuonna 1981 Galleria Sculptorissa oli esillä kaksi muistoihin liittyvää teosta: kaksiosainen Iso kivi -ryijy sekä suurikokoinen kudotuista pellavanauhoista yhteen ommeltu teos Kiveä. Kiveä-teoksen reliefimäinen pinta sekä violetit ja harmaat sävyt kuvaavat muistumia kiven pinnasta.

Luonnon kokemukset esiintyvät Lavosen teoksissa toisinaan pelkästään värin muodossa. Lapin syksyistä ruskaa kuvastavat oranssin ja punaisen sävyt. Ryijyssä Kevät valkean lumipeitteen alta paljastuu vielä musta maa, joka antaa toivoa uuden kasvukauden alkamisesta.

MUISTOJEN TULKITSIJA

Maija Lavonen vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Perämeren rannikolla Olhavan kylässä Iissä sekä Kemissä. Pohjoiset maisemat ja niihin liittyvät kokemukset, erityisesti meri ja sen horisontti, olivat tärkeitä lähtökohtia hänen taiteelleen. Monissa teoksissa vaakasuuntainen horisontti jakaa teoksen mereen ja taivaaseen. Ensimmäiset pelkistetyt horisonttikuvat Lavonen maalasi luonnosvihkoonsa vuonna 1977. Hän käsitteli samaa aihetta 2000-luvulle saakka.

Wäinö Aaltosen museon yksityisnäyttelyssä Turussa vuonna 1978 Lavonen esitteli ryijyjä sekä sarjan laminoituja

serigrafioita. Sarjan aiheena olivat muistot ja tuntemukset merestä Kemissä. Monet näyttelyn ryijyistä olivat neliön muotoisia ja minimalistisia. Niiden vallitsevina väreinä olivat harmaan eri sävyt. Ryijyjen värimaailma muistuttaa pohjoisen meren kylmästä melankolisuudesta, mutta antaa samalla toivoa tulevasta. Meriaiheen työstäminen jatkui vuosina 1980–1981 pellavasta kudotuista nauhoista rakennetuissa teoksissa. Jotkut teoksista levittäytyivät seinältä lattialle ja huonetilaan.