Tältä sivulta löydät Aalto Design – Hyvinvoinnin muodot -näyttelyn seinätekstit. Voit tutustua niihin etukäteen, palata näyttelyn tunnelmiin kotoa käsin tai lukea näyttelytekstejä saavutettavasti omalta laitteeltasi näyttelyä kierrellessäsi.

Aalto Design – Hyvinvoinnin muodot

Suomalaisen arkkitehtuurin ja muotoilun tunnetuimpien suunnittelijoiden Aino (1894–1949), Alvar (1898–1976) ja Elissa (1922–1994) Aallon rakennukset ja designesineet tunnetaan eurooppalaisen modernismin periaatteita uudistavina klassikoina. Toimintojen tehokkuuden ja selkeyden sijaan Aallot nostivat suunnittelunsa keskiöön ihmisen kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin.

Aaltojen käsitys hyvän suunnittelun periaatteista oli kypsymisprosessin tulos. Tämä näkyy niin toimiston suunnitelmissa kuin Alvar Aallon julkaistuissa puheenvuoroissakin. Paimion parantola (1929–33), Aino ja Alvar Aallon kansainvälinen läpimurtotyö, oli uran vedenjakaja, jonka jälkeen tehokkuutta ja selkeyttä korostava rationalismi alkoi väistyä ja ”pikku ihminen” psykologisine tarpeineen nousta suunnittelun keskiöön.

Aallot oivalsivat suunnittelun olevan kokonaisvaltaista. Materiaalit, yksityiskohdat, valo ja ympäristön huomioiminen eivät olleet arkkitehtuurin erillisiä osia vaan välttämätön lähtökohta. Esimerkiksi materiaalivalinnat tehtiin niin, että ne edistävät psykologista ja kehollista hyvinvointia.

Toisaalta Aalloille luonto oli inhimillisen hyvinvoinnin lähde. Yksi heidän suunnittelunsa kulmakivistä oli luonnon, ihmisen ja rakennetun ympäristön välinen tasapaino. Aalloille arkkitehtuurin tehtävä oli luoda yhteys ihmisen rakentaman ympäristön ja vapaasti kasvavan luonnonmaiseman välille. Tavoitteena oli tuoda tämä yhteys osaksi jokapäiväistä elämää.

Nämä periaatteet näkyvät myös heidän omaperäisessä muotokielessään. Alvar Aallon mukaan ”muoto on mysteeri, joka väistää määritelmiä, mutta antaa ihmiselle hyvän olon, aivan erilaisen kuin pelkkä sosiaaliapu.”

Tässä näyttelyssä jäljitämme Paimion parantolasta alkanutta kehitystä kohti hyvinvointia korostavaa suunnittelua, joka näkyi selkeästi jo Villa Maireassa (1938–39) ja josta tuli Aaltojen työn keskeinen filosofia 1950-luvulla.

Kutsumme kävijän pohtimaan mitä annettavaa Aaltojen oivalluksilla on tänä päivänä, kun etsimme hyvinvointia edistäviä ratkaisuja niin arjessa kuin planetaarisella tasolla.

Hyvinvointia materiaaleista: Taivutetut puuhuonekalut

Aallot suosivat huonekaluissaan puuta. Heidän mielestään se oli lämpimämpi, miellyttävämpi koskea sekä visuaalisesti ja akustisesti rauhoittavampi materiaali kuin kiiltävä teräsputki, jota useat muut tuon ajan suunnittelijat käyttivät.

Käsittelemättömän puun kulmikkuus ei kuitenkaan vastannut ihmiskehon muotoja. Siksi Alvar Aalto kehitti yhdessä puuseppä Otto Korhosen kanssa uusia menetelmiä, joissa liimalla ja kuumalla vesihöyryllä saatiin taivutettua puuta ja vaneria ennennäkemättömiin muotoihin. Näin syntyi Paimio-tuoli (1932), joka on nykyään ikoninen. Samalla luotiin uraauurtava ja tehokas puuntaivutuksen sarjatuotannon prosessi.

Esillä olevissa istuimissa näkyy lisäksi Aaltojen uran läpäisevä, kypsyvää materiaalisuhdetta heijasteleva kehityskaari. Varhaisimmissa 1930-luvulla suunnitelluissa huonekaluissa puuta ja vaneria on taivutettu materiaalin rajoja koetellen ja muotoon pakottaen. 1950-luvulla kehitetyssä viuhka- eli X-jalassa puolestaan yhteen liitetyt kappaleet muistuttavat läheisemmin puun luonnollista kasvumuotoa, niinisyiden säikeitä.

Alvar Aallon taivutusreliefitauluissa näkyy samanlainen kehitys, joka perustuu materiaalin pitkäjänteiseen tutkimiseen.

Hyvinvointia maisemasta: monumentaalisuudesta vuoropuheluun maiseman kanssa

Aallot oivalsivat, että maiseman kokonaisvaltainen huomioiminen suunnittelutyössä tuottaa sekä esteettistä että psykologista hyvinvointia. Aaltojen maisemasuhteessa tapahtui huomattava kehityskaari 1930- ja 50-lukujen aikana.

Paimion parantolassa (1929–33) konkretisoituu Alvar Aallon 1920-luvulla esittämä ajatus, että ihmisen kädenjälki voi jalostaa maisemaa: rakennus ja sen ympäristö muodostavat tietoisesti muokatun, luonnonmuodoista erillisen kokonaisuuden. Rakennus on valtava, valkea monumentti varsinaissuomalaisessa mäntymetsässä.

Villa Mairea (1938–39) puolestaan edustaa maanmuotoihin, kasvillisuuteen ja paikallisuuteen syvemmin kytkeytyvää arkkitehtuuria. Terassit ja katokset muodostavat asteittaisen siirtymän rakennetusta sisätilasta vapaasti kasvavaan luontoon. Luonto nähdäänkin olemassa olevana kokonaisuutena, jota arkkitehtuuri pyrkii ymmärtämään ja seuraamaan, ei pelkästään muokkaamaan.

Säynätsalon kunnantalo (1949–52) merkitsee jälleen uutta vaihetta. Aallot eivät ainoastaan sopeutuneet olemassa olevaan maastoon, vaan loivat uusia pinnanmuotoja: rakennuksen sisäpihan korotettu nurmikenttä muodostaa tekomäen, joka lisää rakennuspaikan korkeuseroja. Ratkaisu on radikaali, mutta toisin kuin Paimiossa, Säynätsalossa muokkaus ei asetu luonnon vastakohdaksi vaan rakentaa uuden kerrostuman sen jatkoksi.

Unohtuneet ideaalit? Helsingin keskustasuunnitelma 1959–73

Aallon arkkitehtitoimisto sai toimeksiannon pääkaupungin uuden keskustan suunnittelusta 1959. Aluetta oli suunniteltu jo vuosikymmeniä, mutta ainoa konkreettinen tulos oli ollut päätös luopua Töölönlahden täyttämisestä. Päätöstä voi kiittää, sillä nykyään Töölönlahti vesialueineen muodostaa tärkeän kaupunkilaisten hyvinvointia edistävän virkistysalueen.

Hieman yllättäen Aallolle Töölönlahti oli ”karjalaisen metsälammen” arvoton kopio. Siksi hän oli valmis lanaamaan lahden itäosan moottoritieksi ja täyttämään eteläosan betonikansilla. Hesperianpuiston rannalle hän sommitteli ”kulttuurirakennusten helminauhan”, joka venetsialaisten palatsien tapaan heijastuisi Töölönlahden vesipeilistä.

Aalto oli tunnetusti retoriikan mestari, mutta olisiko hänen suunnitelmansa synnyttänyt hyvinvointia tukevaa ympäristöä? Aalto tuntui unohtaneen ne periaatteet, joiden varaan toimiston vaikuttavimmat työt olivat siihen asti syntyneet. Vaikka suunnitelmaa kehitettiin, ehkä on hyvä, että Aallon keskustasuunnitelmasta tuli yksi risti ”herooisten kaupunkisuunnitelmien hautausmaalle”, joksi taidehistorioitsija Riitta Nikula Töölönlahtea myöhemmin luonnehti.

Hyvinvointia maisemasta: Rakennus ympäristössään

Tähän valikoiduissa arkkitehtuuripiirustuksissa näkyy Aaltojen arkkitehtuurissa tapahtuva kehitys ja syvenevä suhde ympäristöön.

Uran varhainen merkkipaalu, maisemasta selkeästi erottuva Paimion parantola (1929–33) edustaa vielä funktionalistista suhdetta ympäristöön. Ympäröivän mäntymetsän ajateltiin ennen kaikkea edistävän potilaiden parantumista.

Kauttuan terassitalon (1937–38) yhteys ympäristöön on erilainen. Rakennus on matala ja porrastettu, ja se asettuu osaksi euralaisen harjun rinteen muotoja. Pihat ja terassit sekä rakennuksen läheltä säästetyt täysikasvuiset männyt luovat asteittaisen siirtymän rakennuksen ja vapaasti kasvavan luonnon välille.

Samoin Sunilan tehtaan työntekijöille rakennettavan asuinalueen (1936–38) rakennukset sijoiteltiin paikoilleen maaston topografiaa eli pinnanmuotoja mukaillen.

Villa Maireassa (1938–39) rakennuksen ja ympäristön suhde huipentuu, kun luonto kutsutaan sisälle rakennukseen. Rakennettu ja luonnonympäristö tulevat yhdeksi. Villa Maireassa onkin paljon ympäristöä huomioivia yksityiskohtia. Esimerkiksi päätyportaikon puisessa pylväikössä on tuotu mäntymetsän rytmi osaksi sisätiloja.

Myös paljon myöhemmissä suunnitelmissa on viitteitä herkkyydestä ottaa ympäröivä luonto huomioon suunnittelussa. Jopa urbaanin Finlandia-talon kongressiosan (1975) julkisivusta tuli aaltoileva, koska näin vältyttiin tontilla kasvavien puiden kaatamiselta. Rakennus ei pyri hallitsemaan paikkaa, vaan asettuu kallioiden kainaloon osaksi olemassa olevaa kokonaisuutta.

Kokonaistaideteos: Villa Mairea 1938–39

Aaltojen arkkitehtuurikäsityksen kypsyminen 1930-luvulla huipentuu Villa Maireassa. He suunnittelivat sen Maire ja Harry Gullichsenin yksityistaloksi, ja pääsivät toteuttamaan luovuuttaan ilman taloudellisia tai tilaajan makuun liittyviä rajoituksia. Syntyi modernin arkkitehtuurin yksi ikonisimmista kokonaistaideteoksista.

Villa Mairea ei ole vain rakennus vaan maisemakokonaisuus. Sisätiloista on välitön yhteys puutarhaan, jonka kautta rakennus yhdistyy ympäröivään mäntymetsään. Sisääntulokerroksen huonetilat polveilevat metsän tapaan, ja puurunkojen rytmit toistuvat esimerkiksi kantavien pilareiden sijoittelussa ja portaiden puupylväikössä. Aisteihin vetoavat materiaalit ja yksityiskohdat luovat kodikkuutta, jota japanilaiset vaikutteet hienovaraisesti täydentävät.

Mitä annettavaa lähes 90 vuotta sitten suunnitellulla luksusrakennuksella voi olla monien hyvinvointia nakertavien kriisien kanssa kamppailevalle nykyajallemme? Hyvinvointia tukeva suunnittelu ei ole ensisijaisesti kiinni resursseista. Sen edellytys on kyky kuvitella, millaista on hyvä elämä. Tässä Aallot näyttivät aikanaan esimerkkiä. Onko Aaltojen oivalluksilla arvoa tänään, kun meitä haastaa kysymys koko planeetan hyvinvoinnista?

Hyvinvointiarkkitehtuurin ensi askelia: Paimion parantola (1929–33)

Paimion tuberkuloosiparantola on tunnetuimpia esimerkkejä sellaisesta modernista arkkitehtuurista, jossa rakennus suunniteltiin nimenomaan parantamisen välineeksi. Kun Alvar ja Aino Aalto voittivat arkkitehtuurikilpailun vuonna 1929, he työskentelivät vahvasti kansainvälisen funktionalismin vaikutuspiirissä, jossa korostettiin rakennusmuotojen yksinkertaisuutta ja rakennuksen pääasiallisen käyttötarkoituksen toteuttamista. Parantola on kuitenkin eräänlainen saranakohta Aaltojen tuotannossa. Rakennus ennakoi muutosta, jossa Aaltojen ajattelu alkoi irtautua pelkästä rationaalisesta tehokkuudesta kohti herkempää, ihmisen psykologian ja aistit enemmän huomioon ottavaa suunnittelua.

Parantolassa arkkitehtuuri nähtiin “lääketieteellisenä instrumenttina”. Sen tehtävä ei ollut vain luoda tiloja hoidolle vaan aktiivisesti osallistua siihen. Tämä näkyy erityisen selvästi potilashuoneessa, joka suunniteltiin makuuasennossa olevan ihmisen näkökulmasta. Katto maalattiin seiniä tummemmaksi, jotta siihen suuntautuva katse ei häikäistyisi. Valaistus oli epäsuoraa ja rauhoittavaa. Pesuallas muotoiltiin niin, että vesi virtasi hiljaisesti ja käsien pesu onnistui niin istuen kuin seistenkin. Pienimpienkin yksityiskohtien vaikutusta levon kokemukseen arvioitiin.

Ilona Sagar: Other Actors

Millaisena Aino ja Alvar Aallon ajatus Paimion parantolan parantavasta arkkitehtuurista näyttäytyy tänään, kun rakennuksen sairaalakäyttö on loppunut?

Other Actors on Lontoossa asuvan taiteilija-tutkija Ilona Sagarin toteuttama kolmekanavainen videoinstallaatio, joka tarkastelee ihmiskehon ja rakennetun ympäristön sekä terveyden ja arkkitehtuurin välisiä suhteita Paimion parantolassa.

Kuvaushetkellä parantola on merkittävässä siirtymävaiheessa ja matkalla sairaalasta kohti uutta käyttötarkoitusta. Rakennuksen peruskorjauksen edetessä videoteos tarkastelee sen asemaa jatkuvasti muuntuvana tilana. Hoivan ja ylläpidon käsitteet ovat teoksen keskiössä. Ajan kuluessa ja toimintojen vaihtuessa muuttuu myös se, mitä ylläpidetään, mikä säilyy jälkipolville ja mitä pidetään arvokkaana.

Other Actors kutsuu pohtimaan, miten suhtaudumme modernin arkkitehtuurin perintöön, joka edelleen vaikuttaa tapaamme hahmottaa kulttuuria, ja miten voimme tehdä näkyviksi ne toimijat, jotka yleensä jäävät arkkitehtuurin näkyvien pintojen varjoon.

Ilona Sagar on toteuttanut teoksensa tiiviissä yhteistyössä Paimion parantolan entisten ja nykyisten toimijoiden, kuten huoltohenkilökunnan, huonekaluyritys Artekin työntekijöiden sekä Aaltojen toimiston elossa olevien arkkitehtien kanssa. Heidän kertomuksensa ilmentävät rakennukseen liittyvää hiljaista ja kokemusperäistä tietoa sekä avaavat läheisen näkymän arkistoon ja sen merkitykseen. Mukana ovat myös asiantuntijat Beatriz Colomina, Heini Hakosalo ja Peter Stadius. Teoksen taustalla on yhteistyö Aalto-yliopiston insinööritieteiden korkeakoulun konetekniikan laitoksen sekä University of Leicesterin ja Imperial College Londonin tuberkuloositutkimusryhmien kanssa. He antavat ajankohtaisen ja tärkeän näkökulman sairauteen, jota usein pidetään menneisyyden jäänteenä.

Hyvinvointia muodosta: maailman tunnetuin maljakko?

Alvar Aallon suunnittelema Aalto-maljakko ilmentää hänen kokonaisvaltaista suunnittelufilosofiaansa. Aalto-maljakon muotoilu edustaa ”orgaanista modernismia”, joka suosii epäsymmetrisiä ja vapaasti aaltoilevia muotoja ja poikkeaa aikansa geometrisen tiukasta funktionalismista. Lasin materiaaliset ominaisuudet – läpikuultavuus, valon heijastuminen ja muovautuvuus – tukivat Aallon pyrkimystä luoda esine, joka puhuttelee sekä näkö- että kosketusaistia.

Vaasin muoto ei ollut pelkkä esteettinen ratkaisu, vaan liittyi käyttöön ja ihmisen kokemukseen. Aallon ajattelussa muotoilu kytkeytyi hyvinvointiin: esineiden tuli pehmentää modernin ympäristön kovuutta ja tuoda arkeen luonnon rytmiä sekä aistillisuutta. Aalto-maljakko yhdistää käsityönä tehdyn sarjatuotannon, vapaan orgaanisen muodon ja ihmislähtöisen suunnittelun.

Aalto paneutui lasimuotoiluun pääasiassa 1930-luvulla, jolloin arkkitehdit osallistuivat aktiivisesti myös teolliseen esinesuunnitteluun. Vuoden 1936 suunnittelukilpailu ja siitä alkanut yhteistyö Karhula-Iittalan kanssa loivat puitteet hänen tunnetuimman lasiesineensä synnylle.

Hyvinvointia tiilestä: ”Arkkitehtuuri on arvottoman kiven muuntamista kultakimpaleeksi”

Puun ohella tiili on materiaali, johon Alvar Aallolla kehittyi erityinen suhde uran edetessä. Kun 1930-luvulla rappaamaton tiili kelpasi lähinnä teollisuusrakennuksiin, 1950-lukua on syystäkin kutsuttu toimiston punatiilikaudeksi. Tiilestä muodostui Aallolle “peruselementti, kun määrättyyn miljööseen luodaan sosiaalista viihtyvyyttä.”

Massachusetts Institute of Technologyn Baker House -asuntola (1946–49) Yhdysvalloissa oli Aallon punatiilikauden avaus. Sen toteutukseen löytyi lopulta kanadalaisesta tiilitehtaasta riittävän ”huonolaatuinen” tiili, jossa oli Aallon vaatimia väri- ja karheusvaihteluita ja siten erityistä aistivoimaisuutta. Myös Säynätsalon kunnantalon (1949–52) tiilet poltettiin ja muurattiin Aallon tarkkojen ohjeiden mukaan.

Aalto on todennut, että muoto on mysteeri, joka luo ihmiselle hyvän olon. Hulmuavan muotoinen Baker House toteutui vielä tavallisen tiilen ominaisuuksiin nojaten. Vapauttaakseen tiilen ilmaisuvoiman ja päästäkseen syvemmälle hyvinvointia tuottavan muodon mysteeriin Aalto joutui kehittämään uuden tiilen. Aallon tiilisuhteen ja punatiilikauden huipentumana syntyi Kulttuuritalo (1955–58).

Toiminnallinen tila

”Meillä on ollut mahdollisuus puhua tiilille aina, kun olemme asuneet talossa.” – Alvar Aalto

Jyväskylän lähellä sijaitseva Muuratsalon koetalo (1952–54) on Alvar ja Elissa Aallon itselleen suunnittelema kesäasunto. Antiikin atriumtaloista vaikutteita saanut rakennus toimi koekenttänä, jossa arkkitehdit pystyivät tutkimaan tiilen ja keramiikan mahdollisuuksia sekä testaamaan vapaasti niihin liittyviä rakenneratkaisuja todellisissa käyttöolosuhteissa.

Atriumpihan eli osittain avoimen sisäpihan muurit ja lattia jaettiin noin viiteenkymmeneen testialueeseen, joihin tiiliä ja laattoja muurattiin ja ladottiin eri tavoin. Tavoitteena oli tutkia mahdollisimman monia saatavilla olevia tiilityyppejä ja niiden ominaisuuksia sekä erilaisten saumatyyppien kestävyyttä. Koetalossa Aallot kokeilivat myös epätavallisia rakenneratkaisuita ja erilaisia materiaalien yhdistelmiä. Aaltojen ja tiilen välinen luova vuoropuhelu teki kesäasunnosta erityislaatuisen paikan.

Inspiroidu valokuvista ja tutki erilaisia materiaaleja. Tiilen ja keramiikan lisäksi käytettävissäsi on myös lasia ja puuta. Myös niiden käyttöön Aaltojen suunnittelussa olet voinut tutustua tässä näyttelyssä.

Aloita oma kokeilu ja leikki materiaalien kanssa: rakenna pöytätasolle kuvioita tai muotoja latomalla materiaaleja rinnakkain. Voit myös jatkaa siitä, mihin joku toinen on jäänyt.

Voit jättää oman rakennelmasi muiden nähtäväksi tai purkaa sen ja palauttaa materiaalit takaisin paikoilleen. Voit myös kuvata oman luomuksesi ja jakaa sen sosiaalisessa mediassa.

• Miltä kokeilu ja leikki tuntuvat?
• Saavatko erilaiset kuviot ja muodot sinut tuntemaan eri tavoilla?   
• Puhuvatko tiili ja muut materiaalit kanssasi?  
• Vaikuttavatko erilaiset materiaalit ja muodot hyvinvointiin?   
• Tästä voit säätää tilan valaistuksen voimakkuutta.  
• Tästä voit ottaa mukaan vihkosen näyttelyyn tutustumisen tueksi.

Aaltojen hyvinvointia tuottava valonkäyttö: juolukoita, nauriita, mehiläispesiä ja käsikranaatteja.

Aino, Alvar ja Elissa Aallolle valo oli yksi hyvän arkkitehtuurin perustekijöistä. Aino ja Alvar Aalto oivalsivat jo varhain huonetilaan epäsuorasti johdetun luonnonvalon edut. Esimerkiksi Viipurin kirjaston (1935) lukusaliin he kehittivät kattoikkunalieriön, jolla luonnonvalo jakautui sisätilaan tasaisesti ja häikäisemättä. Toisaalta he ymmärsivät, miten välttämätön sähkövalo oli pohjoisissa olosuhteissa päivittäisen toiminnan ja psykologisen hyvinvoinnin kannalta.

1950-luvulla Aaltojen valonkäyttö sai yhä jalostuneempia muotoja. Valon laatu ja tunnevoima alkoivat korostua. Aallot loivat etenkin julkisiin rakennuksiin loistokkaita ratkaisuja, joissa keinovalo yhdistyy veistoksellisten kattoikkunoiden kautta johdettuun viistoon luonnonvaloon. Vastaavasti Säynätsalon kunnantalon lähes luostarimainen tunnelma syntyy epäsuorasti siivilöityvän luonnonvalon, niukan sähkövalon ja tiiliarkkitehtuurin yhteispelistä.

Aallot kehittivät 1950-luvulla myös useita valaisinmalleja, jotka toivat uusia keinoja heidän tilasuunnitteluunsa. Riippuvat valaisinmallit toimivat ydintehtävänsä lisäksi huonetiloja rajaavina ja visuaalisesti rytmittävinä elementteinä. Aalto-valaisimet on suunniteltu niin, että ne valaisevat myös itseään. Näin katse voi viipyä niissä samaan tapaan kuin käsi Aallon ovenkahvalla tai kaiteella.

Aaltojen julkiset tilat: arkkitehdin tehtävä on luoda paratiiseja maan päälle.

Aalto Lounge on paikka, jossa on mahdollista koskettaa ja kokea autenttista Aalto-designia.

Alvar Aalto on todennut, että ”arkkitehtuurin perusprobleemi ei ole ulkonainen, formaalinen täydellisyys, vaan se että luodaan miellyttävä ympäristö koruttomin keinoin, jotka vastaavat meidän biologisia edellytyksiämme.” Siksi laadukas julkinen ympäristö oli Aallolle korvaamaton kollektiivisen hyvinvoinnin lähde.

Julkisten tilojen valaisimet, ovenkahvat, kaiteet ja muut yksityiskohdat eivät olleet Aallon arkkitehtitoimistolle vähempiarvoisia suunnittelutehtäviä, vaan olennaisia osia tunnevoimaisen ympäristön luomisessa. Siksi muotojen ja materiaalien yhdistelmät sekä luonnonvalo, näkymät ulos ja jopa kasvillisuus harkittiin ja suunniteltiin kutsuviksi eri aisteille.

Suojellakseen ”pikku ihmistä” mekanisoituvassa nykymaailmassa Aalto näki arkkitehdin tehtäväksi luoda paratiiseja maan päälle. Aalto Lounge on tila, joka juhlistaa Aaltojen suunnittelemia julkisia tiloja, niiden kalusteita ja yksityiskohtia ja siten hyvinvointia edistävän suunnittelun kestäviä arvoja.